Lupasin
aikaisemmin testata lehtikaalisipsejä, noita männäaikojen hittituotteita. Olen syönyt niitä aiemmin äidin
tekemänä, mutta itse en ole uskaltautunut kokeilemaan, lähinnä koska
ohjeessa varoitellaan siitä että ne palavat helposti. Jostain kumman syystä
tällaiset ohjeet tarkoittavat kohdallani sitä, että kärähtää - aivan
takuuvarmasti. (Sama koskee varoituksia pohjaanpalamisesta, hellalle
kuohumisesta tai oikeastaan mitä tahansa keittiövaroitusta. Toisaalta taas
ohjeet ilman varoituksia tuppaavat onnistumaan paremmin, tekeeköhän alitajunta
kepposiaan? Sitä vaan tekee rennosti eikä stressaa turhia ja onnistuu siinä sivussa!)
Päätin
noudattaa äidin takuuhelppoa ohjetta: kipataan pussillinen lehtikaalia kulhoon,
kaadetaan päälle loraus öljyä ja sekoitetaan käsin. Kipataan komeus pellille,
levitellään ohueksi kerrokseksi, suolaa pintaan ja uunin 25-30 minuutiksi 150
asteeseen. Hifisti maustaisi sipsinsä yrteillä, chilillä tai vaikka
sitrusmehulla, tumpelo ei ala sooloilemaan. Vahdin sipsejä paiston
loppuvaiheessa nenä lähes kiinni uuninluukussa ja tadaa - ne onnistuivat!
Yhdestä pussillisesta (125g) lehtikaalia tuli kuitenkin vain iso
kahvikupillinen sipsejä! Tosin kokki söi varmaan kourallisen suoraan
pelliltä maistelupalasina...
Googlailin
lehtikaalia ja selvisi, että lehtikaali on oikea vitamiinipommi. C- ja E-vitamiinia,
rautaa, karoteenia... Söin sen loppukupillisen sipsejä kerralla, joten ainakin tämän
päivän vitamiinin tarpeeni lienee tyydytetty? (Joskin ehkä myös rasvan ja
suolan tarve, mutta en ajattele niitä nyt!)
Onko kukaan
kasvattanut lehtikaalia itse kasvimaalla tai lavalla ja millä menestyksellä?
Vaatiiko se paljon huoltoa, hoitoa, nyppimistä ja kastelua, vai sopisiko se
myös aloittelevalle puutarhurille, jolla onnistuvat lähinnä ruohosipulin,
persiljan ja perunoiden kasvatus? Utelee Senja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti